Jalkapallo on keino selviytyä ääriolosuhteissa – ja vaikutus on välitön
Teksti: Erik Nyström, kuvat: Aada Harju
Tunnelma katujalkapallokentällä Saksan Münchenissä on leppoisa, vaikka kaikkia jännittää.
Vielä hetki sitten suuri osa nuorista miehistä selasi viihdettä kännykästään vastaanottokeskuksen sängyssä, sulkeutuneena omaan maailmaansa. Nyt pallo liikkuu vikkelästi pelaajalta toiselle Bayern Kasernessa.
Pelin käynnistäminen on vaivatonta, kertoo Jan Saddei, joka kiersi koputtamassa asukkaiden ovia jalkapallo kainalossa. Sanoja ei kaivattu – kasvot kirkastuivat jo pelivälineen pompottelusta ja sanasta ”Messi”.
”Arjessa kielimuuri on haastava, mutta kun pallo tulee esiin, kaikki tietävät, mitä tehdään”, Saddei kertoo.
Jalkapallossa kielellä ei ole väliä. Säännöt ovat samat, olit sitten Afganistanista, Syyriasta, Etiopiasta tai Nigeriasta, Saddei sanoo. Kommunikointi toimii pallolla, ja täällä se saa kaikki hymyilemään.
Varsinainen ilopilleri on 20-vuotias Masoud, joka hauskuuttaa muita kikoillaan. Afganistanilainen on odottanut turvapaikkapäätöstä jo runsaan vuoden ja haaveilee parturin ammatista.
Ennen kaikkea Masoud haluaa elää turvassa. Hän pakeni kotikaupunkinsa Kunduzin veristä arkea serkkunsa kanssa loppuvuodesta 2015. Ääriliike Taleban on hyökännyt sinne toistuvasti.
Masoudin pako Pakistanin, Iranin ja Turkin kautta Eurooppaan kesti puolitoista kuukautta. Matkalla kantamuksia pitää priorisoida, mutta yhden tärkeän asian hän pakkasi mukaansa – pelipaidan.
”Olen pelannut jalkapalloa pienestä asti, ja ajattelin, että jatkan minne ikinä päädynkään”, Masoud kertoo.
20-vuotias Masoud valmistautuu koitokseen. Bayern Kasernen katujalkapallokentällä pelataan neljällä neljää vastaaan.
Ilman yhteistä kieltä jännitteitä syntyy väkisin
Jalkapallo on maailman mittakaavassa ainutlaatuinen laji. Sen tuntevat kaikki, ja kiintymystä lajiin ei rajoita maantiede, uskonto tai etninen tausta. Se tekee jalkapallosta mainion sillanrakentajan.
Saksaan saapui ennätysvuonna 2015 yli miljoona turvapaikanhakijaa. Münchenissä heitä majoitettiin väliaikaistiloihin olympiastadionia myöten. Tulijoista lähes 80 prosenttia oli miehiä, useimmiten nuoria.
Saddei työskenteli vapaaehtoisena stadionilla. Hän muistaa, kuinka sadat turvapaikanhakijat nukkuivat samassa valtavassa huoneessa. Tunnelma oli apea ja jännitteitä syntyi väkisin, kun yhteistä kieltä ei ollut.
Vastaanottokeskuksessa kilpaillaan kaikesta: parhaista petipaikoista, huoneista, ruoasta ja tapaamisista sosiaalityöntekijöiden kanssa.
”Heillä ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa. Siksi päätin tuoda pussillisen jalkapalloja ja joukkueliivejä, ja kutsuin pelaajia kentälle turnaukseen”, Saddei kertoo.
”Se oli ensimmäinen kerta, kun he pääsivät tekemään jotakin yhdessä. Ja heillä oli hauskaa.”
Jan Saddei koordinoi pakolaisten jalkapalloharjoituksia Münchenissä Buntkicktgut-järjestössä.
Yhteishengen kohottaja vastaanottokeskuksessa
Ikään kuin hätäapuna aloitetut pelit muuttuivat pian säännöllisiksi. Jalkapallosta tuli henkireikä, sillä ilman työlupia ja koulutusmahdollisuuksia turvapaikanhakijalla ei ole arkirutiineja.
Saddei järjesti joukkueet niin, että kaikissa on mahdollisimman paljon eritaustaisia henkilöitä. Sekajoukkueilla vältetään vastakkainasettelua, joita esimerkiksi eri kansallisuuksien välille voi syntyä. Lisäksi otteluille on tärkeä saada luotettava tuomari. Saddei on itse tottunut pilliin viheltämiseen.
Kun eritaustaiset pelaajat tutustuvat toisiinsa ja oppivat pelaamaan yhteen, jännitteet unohtuvat.
”Jalkapallossa vaikutuksen näkee nopeammin kuin missään muussa sopeutumiskeinossa”, Saddei sanoo.
Peleistä on tullut niin suosittuja, että ne muodostavat Saddeille kokopäivätyön. Hän koordinoi Buntkickgut-järjestössä jopa 600 pakolaisen jalkapalloharjoituksia Münchenissä. Niitä järjestetään 30–35 kertaa viikossa.
Sunnuntaiturnaukset ovat viikon kohokohta. Kaikki haluavat voittajille annettavan pokaalin huoneeseensa.
”Facebook-päivityksistä näkee, kuinka tärkeäksi yhteishengen kohottajaksi jalkapallo on täällä kasvanut”, Saddei sanoo.
Jalkapallotreenit ovat päivän kohokohta etenkin, jos arjesta puuttuu selkeitä rutiineja.
Ilman jalkapalloa sota saa yliotteen
Jopa sodan keskellä jalkapallon merkitys nousee arvoon arvaamattomiin. Sen tietää 31-vuotias Mahmoud, joka veti lasten jalkapallotreenejä Syyriassa ennen kuin itse joutui pakenemaan.
Mahmoud on taustaltaan liikunnanopettaja. Hänen mukaansa äärimmäisissä olosuhteissa on tärkeä jatkaa myös normaaleja asioita, etenkin lasten kannalta. Ilman jalkapalloa ja muita harrastuksia sota saa yliotteen.
”Jos lapset näkevät vain sotilaita ja kuolemaa, heidän mielikuvituksensa kapenee. Syyriassa moni haluaa armeijaan tai poliisiksi, ja vaarana on myös, että he päätyvät ääriryhmään”, hän sanoo.
”Jalkapallo on lapsille terapiaa. Se auttaa käsittelemään traumoja ja antaa itseluottamusta tulevaisuuteen.”
Saddei ja Mahmoud tapasivat sattumalta Bayern Kasernessa, kun Saddeilla oli treenit lapsiryhmän kanssa. Nyt Mahmoud valmentaa joukkueita kolmesta ikäryhmästä ja tuo mukanaan jatkuvasti uusia pelaajia.
Joukkueiden muodostaminen on lasten ja nuorten kanssa erityisen helppoa, Saddei sanoo.
”Lapset ovat yleensä ennakkoluulottomia, ja heidän kauttaan myös vanhemmat oppivat tulemaan toimeen toistensa kanssa.”
Jalkapallo toimii sillanrakentajana, koska kaikki tuntevat lajin ja säännöt ovat kaikkialla samat.
Joukkueen tuki on korvaamaton
Jalkapalloilu jatkuu myös turvapaikkapäätöksen jälkeen. Buntkickgut on 20 vuodessa rakentanut valtavan sarjajärjestelmän. Pelkästään Münchenissä on yli 2 500 pelaajaa runsaassa 200 joukkueessa eri ikäluokissa.
Sarjassa pelaajat ovat lähtöisin yhteensä noin sadasta maasta, ja mukana on myös saksalaisia. Yhteiskunta saattaa kohdella ihmisiä eri lailla, mutta kentällä pelaajat ovat tasavertaisia, Saddei sanoo.
Jalkapallon kautta he oppivat myös saksaa, luovat kontakteja ja vahvistavat siteitään uudessa ympäristössä.
”Joukkueen tuki on korvaamaton, ja pelaamista voi jatkaa vaikka koko ikänsä.”
Peace United vieraili Buntkicktgut-järjestön areenalla Münchenissä alkuvuodesta 2017.